Minun renkaani lepäävät hiekkadyynien meressä,
Minä uskon ja tahdon.
Minun purjeeni ovat repaleiset taivaat,
kuin kerjäläisten rikkinäiset vaatteet,
ja minä uskon ja tahdon.
Mutta en toivo.
Puen ylleni silkkivaatteet, kullatut korut,
onnellisen elämäni rippeet.
- Nina Stine
Runon minä voisi olla vaikkapa hyvin rikas ihminen. Teemana voisi olla jopa kliseinen "rahalla ei voi ostaa onnea." Vaikka olisi uskoa itseensä, vaikka olisi tahtoa mielin määrin, mutta ei kuitenkaan mitään tavoitteita, toivoa jostain paremmasta?
VastaaPoistaJämähtäisikö paikalleen? Tai ehkä vähän nurinkurisesti: miksi aina pitää toivoa, eikö kaikki ole hyvin juuri nyt? Runon minä ei ainakaan tunnu nauttivan olotilasta... Ehkä se kuuluu ihmisen luontoon? Halujen jatkuvalla tyydyttämisellä ei kuitenkaan tavoita onnea. Vai tarvitseeko onnea edes tavoittaa?
(On tainnut tulla kirjoiteltua liian vähän, kun tuntuu olevan niin paljon pohdintoja)