Olihan se kaunis päivä, en minä sitä lähde kieltämään. Hieman rasittava vain. Se oli oikeastaan niitä aikoja, jolloin olin vielä kehittymätön - en läheskään valmis. Tosin tämä kuvaus sopii kaikkiin päiviini eilisestä tai ainakin edellispäivästä taaksepäin.
En oikeastaan missään vaiheessa huomannut muutoksen tapahtumista. Hiukseni menivät takkuun. Pöly kertyi liian nopeasti hyllyille. Töitä kertyi eteeni kuin tyhjästä.
Aivan niin kuin aina ennenkin.
"3,45 euroa takaisin, ole hyvä."
"Kiitti", nyökkäsin ja tungin ajatuksissani rahat taskuuni.
Vai sanoinkohan minä mitään? Enkä tainnut edes ottaa ostoksia mukaan. Sinne jäivät, itkemään yksin rantakalliolle.
En tarkalleen muista, mitä ajattelin. Olin kai kuljeskellut harmaassa usvassa, yrittäen kieltää muilta olemassaoloni - kielsinhän minä sen itseltänikin.
Havahdun siihen, että kävelin rannalla. Tai ainakin kävelin silloin, noin sekunti sitten, kun aistini niin rekisteröivät. Istahdin alas.
Maailmaa ei voi saada kiinni, se ehtii aina ottaa uuden askeleen.
Siinä minä sitten olin. Elin eilisessä. Paiskasin kiivastuneena pienen kiven veteen. Vettä roiskui pisaroiksi poskilleni. Joku vielä tulisi ja saisi yhden niistä maailman miljardeista väärinkäsityksistä. Minä muka itkemässä, yksin, rantakalliolla.
- N. S. 7.5.2012
En ole ihan varma, jääkö tämä kesken vai mikä oli pointti. Mutta täällä blogissa nyt kuitenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti