Miten minä vihaankaan sitä,
kun kaadat kurkustasi alas, tuota onnen juomaa,
kuinka yritätkään hukuttautua siihen,
kuinka naureskelet järjen äänelle,
jota lasi toisensa jälkeen,
hiljaa vaimennat.
Miten minä vihaankaan katsoa sinua,
joka olet jo poissa,
sitä toista ihmistä,
joka rakkaastani on tullut,
kun olet kaatanut kurkustasi alas tuota autuuden juomaa,
joka lasi toisensa jälkeen,
huuhtoo iloani pois.
Miten minä vihaankaan niitä tunteja,
jolloin kaikki on minun syytäni,
jolloin sinä voit tehdä mitä tahansa,
prosentuaalisessa syyntakeettomuudessasi,
jonka usvaisen todellisuuden läpi sinullekin paistaa,
ettet olekaan niin viaton,
kuin uskottelet olevasi.
Miten minä vihaankaan sitä hetkeä,
kun tajuntasi viimein nukahtaa,
ja minä revin tuon myrkyn kädestäsi,
paiskaan sen täysillä seinää vasten,
silmittömän raivon vallassa,
vailla mitään säälipisteitä,
ja itken itseni hiljaa uneen.
Miten minä vihaankaan sitä aamua,
kun herään varhain vierestäsi,
keräämään lattialta kaikki sirpaleet,
joiden mukana sydämeni on särkynyt,
olemattomiksi palasiksi pirstoutunut,
jokaikinen kerta,
aina yhä uudelleen.
- Nina Stine 18.9.2011.
Perustuu tositapahtumiin. Runon nimi on vielä vähän hakusessa, joten ehdotuksia otetaan vastaan. En tiedä pitääkö runon aihetta kauheesti selitellä, ainakin ite koen sen aika selvästi välittyvän... Tää ois nyt sitte semmonen runo, jossa on aidosti tunteita ja ajatuksia mukana ja monethan sanoo, et sen sit pitäis olla hyvä, ku se tulee "suoraan sydämestä." Toivottavasti ei oo ainakaan paljoo huonompi ku muut mun runot. Ite tykkäsin kirjottaa, työstää ja lukee :)
Täs runossa on siis kuvattu mun näkemystäni yleisestikin ongelmasta "minun ja sinun" kautta. En siis haluu osottaa tätä pelkästään just tietylle"sinulle", vaan ylipäänsä kaikille niille, jotka vois uhrata ajatuksenkin sille, miltä "minusta" tuntuu. Vihdoinki sain nää pitkään vaivanneet ajatukset paperille :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti