Puiden oksat tärisevät tuulessa,
viima puhaltaa ja kohisee hiirenkorvissa,
Aurinko painuu aloittamaan uutta päivää
toisaalle.
Minun ihoni värisee yksinäisyydessä.
Kuinka molekyylien täyttämä maapallo voi tuntua niin tyhjältä?
Vesihöyryä purkautuu ulos keuhkoistani.
Rummutan pöytää,
sade kattoa vasten.
- N. S. 17.5.2020
Mukavaa kun ehdit pistäytyä käymään. Otahan kuppi teetä ja istu hetkeksi alas. Kerro toki huolesi, eihän tässä ole mihinkään kiire :). Runoissani pohdiskelen esimerkiksi ihmisyyttä, ihmissuhteita, elämän tarkoituksettomuutta ja maailman epäkohtia. Jätä ihmeessä kommentti, jos eksyit tänne, niin huomaan käyntisi (kirjautumista ei tarvita) - mitään älykästä sanottavaa sinulla ei tarvitse olla, sillä eihän ole aina minullakaan. Päivitän blogia harvakseltaan, mutta olen edelleen hengissä :).
15. heinäkuuta 2022
352
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti