214.

On niin saastainen olo.

Kuin luteet ryömisisvät jalkojani pitkin,
täit väijyisivät harmaantuneissa hiuksissani.
Virtsaan päälleni, jotta olisi lämmin.
Lävistän neulalla kasvojani,
jotta eläisin.

Häpeä.
Sietämätön häpeä.
Ja vain punkkeja imemässä verta,
oksennuksen tahraamalta iholtani.


- N. S. 25.11.2013
(Sanasto ja tyylit alkavat toistua, älkää silti teurastako minua.)

213.

Savusieniä,
kuoleman itiöitä, kuin tuhkaa,
Hengität sitä sisääsi.

Lapsuuden kasvot,
niin taakse jääneet,
haudatut tämän kolkon talon pihamaalle,
hukutettu tiskivuoren alle,
venytetty viimeiseen penniin.


Huojuva talo,
ja huojuvia kaikki sen ihmiset.


- 24.6.2014
Olen melko varmasti kirjoittanut runon itse, mutta huikatkaa jos olen väärässä. Omista arkistoistani tämän löysin, mutta en kuollaksenikaan muista kirjoittaneeni :DD.
Inspiraation lähteenä luultavimmin Maria Jotunin kirja Huojuva talo. (yllätyin, kuinka suuresti tämä summissa valittu klassikko herättikään ajatuksia)