1. Jokaisen on pakko tulla jostakin.
Menneisyyteni on takana raahaava taakka,
Jokainen askel on raskaampi ottaa,
ihme, että pääsen edes
eteenpäin.
Olen yrittänyt leikata köysiä irti,
olen veistänyt niitä puukolla katki,
Vaikka lastin jättää taakse,
palohaavat olkapäilläni pysyvät,
Olette polttaneet olemassaolonne hartioihini.
Mutta jokaisen on pakko lähteä jostakin.
Niin, lähteä.
Tärkeintä on, että lähdin.
Minä tulen sieltä,
mihin ei voi enää kyyneleittä katsoa.
En pääse koskaan tarpeeksi kauas.
Miten oppia arvostamaan arpiaan?
Tai edes sietämään niitä.
--
2. Olen lopulta vanhempieni lapsi.
Olen ne kaikki kauniit ajatukset ja unelmat,
kaikki ne hetket, jolloin he yrittivät olla...
Tämä maailma on nyt minun.
Minun kotini, minun koirani,
Voin olla kaikkea sitä,
millaiseksi olen itseni halunnut;
Minulla on kaapissani suklaata ja pullaa,
leipää ja jogurttia,
varalla wc-paperia,
asunnossani ei ole tippaakaan viinaa,
eikä savukettakaan tupakkia.
Minulla on pyykinpesukone,
leikkuulautoja ja ehjä paistinpannu,
makuuhuone, jossa en pysty koskettamaan molempia päätyseiniä yhtä aikaa.
Minulla on helvetti
nenäliinoja!
Minun kirjahyllyssäni on muutakin kuin horoskooppeja,
unien tulkintoja ja
juoppohullun päiväkirjoja.
Äitini on käynyt lähibaarissani useammin kuin minä,
vaikka asuu 200 kilometrin päässä.
Baarin näkee olohuoneen ikkunasta.
Laitan kaihtimet kiinni.
--
3. Kietoudun ystäviini kuin kriisivilttiin,
hautaudun pieneen onkalooni,
on lämmintä ja pimeää.
En haluaisi avata silmiäni.
Ulos katsominen sattuu
sydämeeni.
Horoskoopit ovat vaihtuneet filosofiaan,
juopot fantasiamaailmoihin,
kevyeen ja hauskaan luovuuteen,
Vaikka olen edelleen vanhempieni lapsi,
olen valovuosien päässä,
rinnakkaistodellisuudessa,
ihan liian lähellä,
mutta onneksi edes hieman kaukana.
Jokaisen on pakko tulla jostakin.
- N. S. 13.4.2025
Katsoin sarjan Iloinen talo. Tuossa yhdessä säkeistössä mainitut asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä.
