Ihan sama, mitä sä selität,
en mä kuitenkaan kuuntele,
ja jos sä vahingossa oot oikeessa,
mä en halua sitä myöntää.
Kaikki sun sanat,
iskee kyykäärmeen polttavalla tavalla,
ja mä oon vaan puolustuskyvytön hiiri,
joka vikisee,
meidän yhteiskunnassa.
Ihan sama, mitä mä selitän,
et sä kuitenkaan kuuntele,
ja jos mä vahinfgossa oon oikeessa,
sä et halua sitä myöntää.
Sä voit huutaa ja raivota,
ja mä voin itkee,
mikään ei kuitenkaan muutu.
Sä voit jatkaa,
kuin mitään ei ois tapahtunu,
ja mä voin miettiä pari vuotta,
huutaa ja raivota
mun tyynylle,
ja sitte nähdä painajaisia susta.
Se kyykäärme vaanii mua aina,
ja iskee välillä,
kun sitä vähiten odottaa.
Mun vikiseminen, anelut,
vastaantaistelu ja pakeneminen,
vaan nostaa sen raivon liekkiä.
Mun ei oo mitään järkeä
totella.
Eikä oo mitään järkeä
taistella vastaan,
sä vaan kasvat ja vahvistut,
ja löydät uusia syytöksiä,
ja taas me ollaan oikeuden edessä,
jossa syyttäjä toimii tuomarina.
Me ei vaan päästä toisistamme eroon,
se ei oo niin yksinkertasta.
Mut joka päivä me voidaan,
mun kavereiden kanssa,
syljeskellä sun aamukahviin <3
- N. S. 26.3.2011
Omistettu meidän kotimme Hitlerille.
Teksti on hieman liioitteleva, välillä liian väheksyvä. Ei sitä oikein runoksi voi kutsua. Se on lähinnä taas pieni tunnepurkaus, jolla mä haen sääliä muilta ja itseltäni. Oisin voinu tehdä pidemmänki, mut jätin nyt toistaseks tähän. Tuntuu, ettei kaikki asiat vaihtamalla parane, eikä keskusteleminen auta. Tai sitten niitä ei vaan pysty toteuttamaan. Elämä on epäreilua. Älkäähän te muut hommatko kyykäärmeitä lemmikeiks, vaikka ne kilteiltä näyttäiski.